Sote-uudistuksen yksi päätavoite on perusterveydenhuollon vahvistaminen. Tavoite onkin välttämätöntä toteuttaa, jos halutaan terveydenhuoltojärjestelmän kokonaisuus toimivaksi niin, että kaikille on mahdollista päästä hoitoon jonottamatta. Tällä hetkellä Suomessa on OECD-maiden eriarvoisin terveydenhuolto johtuen erityisesti terveyskeskusjärjestelmän toimimattomuudesta. Noin 1,4 miljoonalla suomalaisella on kuitenkin joustavasti toimiva ja potilaalle maksuton työterveyshuolto sisältäen myös yleissairaanhoitoa ja erikoislääkärikonsultaatioita. Työterveyshuollon alasajo ei ole kuitenkaan ratkaisu terveydenhuollon epätasa-arvoisuuteen, vaan ennen kaikkea perusterveydenhuoltoa tulee vahvistaa ja resursoida lisää.
Suomen perusterveydenhuolto on kehittynyt 1960-luvun kunnanlääkärikeskeisyydestä heikosti koordinoiduksi ja toimimattomaksi terveyskeskusjärjestelmäksi. Miksi kukaan ei ole tosissaan ehdottanut Suomeen perhelääkärimallia, joka on käytössä hyvin tuloksin monissa Euroopan maissa. Mikä on vinouttanut suomalaisen perusterveydenhuoltokulttuurin nykyiseen malliin? Ja miksi Suomessa haikaillaan suurien toimijoiden hallitsemaan palvelumalliin? Myös pienet palvelun tarjoajat tulisi huomioida tulevassa sote-mallissa.
Miksi perhelääkärimalli ei koskaan ole kehittynyt Suomessa kuten monissa Länsi-Euroopan maissa (esim. Belgia, Hollanti, Iso-Britannia, Norja, Ranska, Ruotsi, Saksa, Tanska jne.), joissa perhelääkärit edelleen muodostavat terveydenhuoltojärjestelmän perustan? Suomessa kehitystä ohjasi 1950-luvulta alkaen voimistuva keskussairaalajärjestelmä (maakunnalliset keskussairaalakuntayhtymät, 1990-luvulta sairaanhoitopiirit), jonka tuloksena Suomeen on rakentunut verraten hyvin toimiva ja kustannustehokas erikoissairaanhoitojärjestelmä.
Kunnanlääkärijärjestelmä lakkautettiin vuoden 1972 kansanterveyslailla, ja Suomeen rakennettiin terveyskeskusjärjestelmä. Lisäksi terveyskeskuksia kehitettiin 1980-luvulta alkaen omalääkäri- ja väestövastuutoimintamallin mukaisiksi tavoitteena pitkäjänteiset potilas-lääkärisuhteet. Kela toteutti vuosina 1985-1993 omalääkärikokeilun neljässä kaupungissa, Helsinki, Tampere, Turku ja Lahti. Kokeiluun osallistui 40 000 asukasta ja 17 yksityistä ammatinharjoittajalääkäriä, ja tulokset olivat hyviä (2). Verrattuna tavalliseen terveyskeskukseen hoitoon pääsy ja hoitosuhteen jatkuvuus paranivat, potilaat olivat tyytyväisempiä palveluihinsa kuin vertailuväestö ja palvelujen käyttö lisääntyivät varsinkin eniten hoitoa tarvitsevilla. Kokeilun välittömät kustannukset olivat samaa tasoa kuin terveyskeskuksissa ja kokonaiskulut mukaan lukien lähetteet ja sairaanhoitopäivät selvästi alhaisemmat kuin terveyskeskuksissa. Uudistus ei edennyt kokeilua pidemmälle, koska poliittista tahtoa ei löytynyt.
Erityisesti valtion ohjauksen heikentyminen 1990-luvun alun valtionosuusuudistuksesta alkaen aiheutti sen, että terveyskeskusten kehittäminen ja resursointi jäi jälkeen erikoissairaanhoidosta. Suomeen ei koskaan kehittynyt perhelääkäri- tai yleislääkäri-instituutiota, joka olisi kyennyt vahvistumaan erikoissairaanhoitokeskeisessä järjestelmässä, jota ovat myös tukeneet ammatilliset intressit ja erikoissairaalakeskeinen lääkärikoulutus.
Hollantia pidetään yhtenä parhaiten terveydenhuoltonsa järjestäneistä maista. Maa on toistuvasti ollut kärjessä vuosittain julkaistavassa Euroopan 35 maan terveydenhuoltojärjestelmäselvityksessä (Euro Health Consumer Index, ECHI). ECHI:n raportin mukaan vuonna 2017 Suomen sijaluku oli kuudes. Maiden keskinäistä paremmuutta arvioidaan 48 mittarilla, jotka mittaavat muun muassa hoitoon pääsyn nopeutta, hoidon tuloksia sekä lääkkeiden saatavuutta ja käyttöä.
Hollannin ja Suomen terveydenhuoltojärjestelmät ovat kehittyneet erilaisiksi. Hollannissa on vahva perhelääkäri-instituutio järjestelmän perustana. Sairausvakuutuksella rahoitettu terveydenhuolto ei sisällä rinnakkaisia julkisen, yksityisen ja työterveyshuollon järjestelmiä kuten Suomessa. Hollannissa perhelääkärit tuottavat palvelun, joka on väestölle nopeasti saatavilla, tasa-arvoinen ja maksuton. Suomessa terveyskeskuksen asema on jäänyt heikoksi ja aliresursoiduksi, lääkäreistä on pulaa ja jonotusajat ovat usein pitkiä. Kehityksen seurauksena työterveyshuollon sairaanhoitopalvelut ovat laajentuneet voimakkaasti ja tarjoavat tällä hetkellä noin 1,4 miljoonalle työntekijälle maksuttoman yleislääkäri- ja osalle myös erikoislääkäripalvelun. Lisäksi noin 1,2 miljoonalla suomalaisella on yksityinen sairauskuluvakuutus.
Miten Hollanti ja monet muut Länsi-Euroopan maat ovat onnistuneet terveydenhuollossa siinä missä Suomi ponnistelee hoitojonojen ja muiden ongelmien kanssa? Miksi Suomeen ollaan nyt kehittämässä laajaa sote-järjestelmäuudistusta, jota ei ole muualla ennen kokeiltu? Sopisiko Suomeen länsieurooppalainen perhelääkärimalli, jossa terveydenhuoltojärjestelmien päällekkäisyys purettaisiin mm. työterveyden osalta? Kansalaisten vakuuttajana voisi toimia keskitetysti Kela. Terveydenhuoltojärjestelmän uudistaminen pala kerralla, aloittamalla perusterveydenhuollon vahvistamisesta, olisi turvallisempi ja varmempi vaihtoehto kuin nyt esitettävä mammuttimainen sote-maakuntauudistus.