On vahingollista olettaa, että ihminen tarvitsee hoitoa vasta, kun hän on menettänyt toimintakykynsä lähes kokonaan. Masennustilan varhainen tunnistaminen parantaa ennustetta.
Suomessa depression eli masennustilan (kansanomaisemmin masennus) sairastaminen on erittäin yleistä ja vuosittain vakavaan masennustilaan sairastuu 5-6 % suomalaisesta väestöstä. Joka viides suomalainen sairastuu elämänsä aikana. Yleisyytensä vuoksi masennus koskettaa jokaista meistä ainakin läheisen sairastumisen kautta.
Silti masennustilaa voi olla hyvin vaikea tunnistaa, sillä oireet eivät ole kaikilla potilailla samat ja masennustila saattaa kätkeytyä fyysisten oireiden, kuten vatsavaivojen tai päänsäryn alle. Mielenterveysongelmiin liittyy myös yhä vahva stigma. Masennustilan tunnistamisen esteenä saattaa joissakin tapauksissa olla avuttomuuden tunteisiin ja psyykkisiin sairauksiin liitetty häpeä sekä oireiden vähättely.
Vahingollisia ovat myös harhaluulot siitä, että ihminen on masentunut ja avun tarpeessa vasta, kun hän menettää suurimman osan toimintakyvystään. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa ihminen elää oireidensa kanssa pitkään, käy töissä ja hoitaa velvollisuutensa eikä ei tee yhteyttä oireiden ja masennustilan välillä. Samaan aikaan hänen toimintakykynsä on selkeästi heikompi kuin aikaisemmin. Hoitamattomina oireet pahenevat ja hoidon ennuste heikkenee.
Masennustilan varhainen tunnistaminen on tärkeää
Masennustilan laukaisevat kuormittavat elämäntilannetekijät, tyypillisesti koetut menetykset, esimerkiksi läheisen kuolema, ero tai työpaikan menetys. Henkilökohtaisen elämän muutosten lisäksi masennustilalle voivat altistaa yhteiskunnalliset syyt. Työttömyys, työelämän muutokset ja työpaikan epävarmuus ovat lisääntyneet 2010-luvulla. Vaikka erilaiset tekijät voivat altistaa masennustilalle tai laukaista sen, on hyvä muistaa, että depressioon voi sairastua kuka tahansa tuloista, taustasta tai elämäntilanteesta riippumatta. Hyvätuloinen, menestynyt ja tukea antavan sosiaalisen lähipiirin omaava ihminen kuitenkin saa todennäköisemmin hoitoa, kuin pienituloinen, yksinäinen tai syrjäytynyt. Avun hakemisen kynnystä tulisi laskea ja esimerkiksi psykoterapian omavastuuosuus voitaisiin poistaa kokonaan pienituloisilta, jotta hoidon saaminen ei olisi ihmisen tuloista kiinni.
Monen potilaan kohdalla vakavaa masennustilaa voitaisiin ennaltaehkäistä, jos hoitoa haettaisiin ja saataisiin heti ensimmäisten oireiden ilmetessä. Keskusteluapua tulisi tarjota ennaltaehkäisevänä hoitomuotona myös silloin, kun potilas ei kärsi masennustilasta, mutta kaipaa tukea arjesta selviämiseen tai ikävän kokemuksen käsittelyyn.
Masennustilan eli depression diagnosointi edellyttää sitä, että mielialaan vaikuttavia oireita on jatkunut yhtäjaksoisesti vähintään kahden viikon ajan ja oireet ilmenevät suurimman osan päivää. Masennustilasta kärsivän ihmisen elämässä voi olla positiivisia asioita, kuten hyvä parisuhde, mielekäs työ tai harrastuksia, mutta oireet alkavat masennuksen pahentuessa ottaa enemmän tilaa. Jos toimintakyvyssä huomaa selvää laskua, kannattaa hakeutua terveydenhuollon ammattilaisen diagnosoitavaksi.
Hoitamaton masennustila tulee kalliiksi
Yhteiskunnallisella tasolla olisi ymmärrettävä, että hoidon laiminlyönnistä maksetaan kallis hinta – niin inhimillinen kuin taloudellinen. Tämän lisäksi on tärkeää tunnistaa oireet. Jos sairaslomia kertyy erinäisistä syistä, työpäivästä selviytyminen on viikko toisensa jälkeen vaikeaa ja tulevaisuus näyttäytyy epätoivoisena, ei omia oireita saa vähätellä. Stigman vähentämisen kannalta tärkeää on se, että emme vähättele toisten oireita tai luo stereotypisia ja virheelliseen tietoon perustuvia mielikuvia siitä, miten masennustilasta kärsivä ihminen käyttäytyy tai miltä hän näyttää.